Mikä saa yhä suuremman joukon murrosikäisiä ja nuoria miehiä tuntemaan, etteivät he viihdy omassa kehossaan mutta kokevat olonsa kotoisaksi transsukupuolisessa identiteetissä? Amerikkalainen kliininen psykologi ja psykoanalyytikko Joe Burgo, joka työskentelee lähes yksinomaan transidentiteetin omaksuneiden miesten, detransition tehneiden miesten ja autogynefilian kanssa kamppailevien miesten parissa, kertoi näkemyksensä avoimessa keskustelussa kirjailija Sarah Mittermaierin kanssa. Hänen johtopäätöksensä: kulttuurilla ei ole enää pojille mitään tarjottavaa, jonka avulla he voisivat kasvaa aikuisiksi miehiksi, ja sukupuoli-identiteetti astuu tähän tyhjiöön.

Kulttuuri, joka ei enää opeta pojille mitään

Burgo kertoo poikien kasvavan ajatukseen, että sukupuoli opitaan täysin — että pojat ja tytöt ovat pohjimmiltaan samanlaisia ja eroavat toisistaan vain kasvatuksen seurauksena. Hänen mukaansa tämä näkemys on juurtunut syvälle kouluihin ja auttamistyöhön: American Psychological Association APA julkaisi vuonna 2018 ohjeistuksen, jossa maskuliinisuus esitetään pitkälti haitallisena. Seurauksena on, että murrosikään tulevat pojat, jotka kokevat testosteronin vaikutukset kehossaan — lisääntyneen aggressiivisuuden, voimakkaamman seksuaalisen halun ja riskikäyttäytymisen — oppivat pitämään näitä muutoksia väärinä tai vaarallisina. Aiemmilla sukupolvilla oli Burgo mukaan rituaaleja, urheilua tai poikakerhoja, jotka antoivat tälle energialle paikan, mutta nämä paikat ovat hänen mukaansa suurelta osin kadonneet tai muuttuneet sukupuolten yhteisiksi. Jäljelle jää vain vähän keinoja opettaa pojille, miten heidän kasvavaa voimaansa voi kanavoida sen tukahduttamisen sijaan.

Häpeä omasta kehosta

Burgo näkee vastaanotollaan toistuvan kaavan: poikia, jotka tuntevat syvää epämukavuutta omaa seksuaalista kiihottumistaan ja spontaaneja erektioitaan kohtaan sekä sen yksinkertaisen tosiasian edessä, että he tuntevat vetoa tyttöihin. He pelkäävät, että heidät nähdään ”pelottavina” tai ”rajoja rikkovina”, ja jotkut pyytävät jopa estrogeenia päästäkseen eroon spontaaneista erektioista. Pojille, jotka ovat jo valmiiksi sosiaalisen ”alfaurosten” hierarkian ulkopuolella — kömpelöitä, vetäytyviä ja tyttöjen keskuudessa vähän menestyviä — ajatus elää jatkossa tyttönä voi alkaa tuntua houkuttelevalta: se tarjoaa pakotien kehosta ja seksuaalisuudesta, joiden vuoksi heidän ympäristönsä saa heidät jatkuvasti tuntemaan syyllisyyttä.

Kaksi umpikujaa

Mittermaier tiivistää asian keskustelussa osuvasti: pojille tarjotaan kaksi toimimatonta muottia. Joko he torjuvat maskuliinisuuteen kohdistuvan tuomion ja radikalisoituvat Andrew Taten kaltaisten hahmojen suuntaan, tai he torjuvat itsensä ja samalla koko ajatuksen siitä, että heistä voisi joskus tulla miehiä. Burgo korostaa, ettei kyse ole yhdestä yksittäisestä syystä: pojilla, joille murrosiässä puhkeaa äkillinen ja myöhään alkava sukupuolidysforia (ROGD), hän näkee usein yhdistelmän sosiaalista kömpelyyttä, pelien ja pornografian liiallista käyttöä sekä kasvavaa vieraantumista omasta kehosta. Sukupuoli-identiteetti tarjoaa silloin hänen sanoin ”ulospääsyn” — selityksen ja identiteetin, joka poistaa epämukavuuden puuttumatta kuitenkaan taustalla olevaan kamppailuun.

Mitä tämä merkitsee laajemman keskustelun kannalta

Burgo analyysi liittyy kasvavaan joukkoon kliinikkoja, jotka eivät halua tarkastella poikien sukupuolidysforiaa irrallaan laajemmista kehityskuluista: miespuolisten roolimallien katoamisesta, pakoon ruutuaikaan sekä kulttuurista, joka pikemminkin problematisoi maskuliinisuutta kuin auttaa kasvamaan siihen. Hänen vetoomuksensa ei ole, että pojat pitäisi pakottaa takaisin vanhentuneeseen muottiin, vaan että he tarvitsevat jotakin, jota kohti kasvaa: aikuisen, vastuullisen maskuliinisuuden muodon pelkän listan sijaan asioista, joita he eivät saa olla.