Etusivu › Detransitio › Detransition tilastot

Detransition tilastot

Kuinka moni detransitioituu sukupuolenkorjauksen jälkeen? Vuosikymmenten ajan siteerattu matala, noin yhden prosentin osuus ei kestä kriittistä tarkastelua. Nämä luvut perustuivat vanhentuneisiin kliinisiin kohortteihin, lyhyeen seurantaan ja katumuksen kapeaan määritelmään. Uudemmat tutkimukset osoittavat johdonmukaisesti huomattavasti suurempia osuuksia ja antavat vahvoja viitteitä siitä, että todellista määrää aliarvioidaan edelleen.

Miksi vanhat luvut (noin 1 %) eivät pidä paikkaansa

Eniten tunnettu noin yhden prosentin luku on peräisin vanhemmista kliinisistä seurantatutkimuksista, erityisesti Alankomaista ja Ruotsista, ja perustuu 1980- ja 1990-lukujen kohortteihin. Näissä tutkimuksissa oli rakenteellisia rajoituksia:

• Niissä laskettiin vain ihmiset, jotka ilmoittautuivat virallisesti takaisin hoitavalle klinikalle ja ilmoittivat katuvansa hoitoa – korkea kynnys, jota useimmat detransitioituneet eivät ylitä.
• Seuranta oli usein lyhyt (muutamia vuosia), vaikka detransitio tapahtuu keskimäärin vasta 4–8 vuotta sukupuolenkorjauksen jälkeen.
• Seurannasta putoaminen (lost to follow-up) oli yleistä. Hoidon keskeyttäneet laskettiin tyytyväisiksi tai jätettiin huomioimatta.
• Sen aikainen hoitoväestö – pääasiassa aikuiset miehet, joilla oli varhain alkanut ja pysyvä dysforia – eroaa perustavanlaatuisesti nykyisestä väestöstä, jossa hallitsevat teini-ikäiset tytöt ja nuoret naiset, joilla ei ollut lapsuudessa dysforiaa.

Toisin sanoen vanhat luvut eivät ole vain ”varovaisia arvioita” – ne mittaavat eri asiaa kuin se, mitä nykyään tarkoitamme detransitiolla.

Mitä uudempi tutkimus osoittaa

Littman (2021) haastatteli kohdennetussa kyselytutkimuksessa 100:aa detransitioitunutta. Monet vastaajat eivät koskaan ilmoittautuneet takaisin alkuperäiselle lääkärilleen: he lopettivat hormonit omatoimisesti, hakivat apua muualta tai vetäytyivät terveydenhuollosta. Tämä selittää, miksi kliiniset rekisterit antavat järjestelmällisesti liian pieniä lukuja.

Vandenbussche (2021) raportoi samankaltaisia havaintoja 237 detransitioitunutta koskeneessa tutkimuksessa: enemmistö koki saaneensa riittämätöntä tukea ja kertoi, ettei taustalla olevia ongelmia (trauma, autismi, sisäistetty naisviha, homofobia) ollut tunnistettu.

Brittiläiset tiedot Cassin arviointia edeltäneiltä vuosilta viittaavat siihen, että nuorten hoidon keskeyttämisaste on huomattavasti vanhaa 1 prosentin lukua suurempi. Yhdysvaltalainen sotilasvakuutustietoihin perustunut tutkimus (Roberts ym., 2022) osoitti, että noin 30 % nuorista keskeytti hoidon neljän vuoden kuluessa hormonihoidon aloittamisesta – kaikki eivät ole tiukassa mielessä detransitioituneita, mutta tämä on silti huomattavasti suurempi signaali kuin valtavirtakertomuksessa tunnustetaan.

Miksi todelliset luvut ovat todennäköisesti suurempia

Kolme järjestelmällistä tekijää johtaa aliarviointiin:

1. Myöhäinen detransitio. Kestää keskimäärin vuosia, ennen kuin ihminen myöntää katuvansa ja ottaa askeleita takaisin. Lyhyt seuranta jättää tämän ryhmän kokonaan huomiotta.
2. Häpeä ja eristäytyminen. Detransitioituneet kuvaavat lähes poikkeuksetta, kuinka vaikeaa asiasta on puhua – sekä transyhteisössä, joka kokee heidän kertomuksensa usein torjuntana, että alkuperäisten hoitotahojen kanssa.
3. Poistuminen kliinisestä hoidosta. Monet detransitioituneet katkaisevat yhteyden hoitavaan klinikkaan. He eivät näy kliinisissä tilastoissa, korkeintaan itse ilmoitettuihin tietoihin perustuvissa kyselyissä tai verkkoyhteisöissä.

Nykyinen potilasväestö – pääasiassa nuoret teini-ikäiset tytöt ja nuoret naiset, joilla on samanaikaisia mielenterveysongelmia ja joilla ei usein ollut lapsuudessa dysforiaa – eroaa perustavanlaatuisesti kohorteista, joihin rauhoittelevat vanhat luvut perustuvat. Ei ole tieteellisesti perusteltua soveltaa tuon ajan yhden prosentin lukuja tämän päivän väestöön.

Alankomaiden tilanne

Alankomaista puuttuvat laajat, edustavat detransitiotutkimukset. Amsterdam UMC (aiemmin VUmc) on toiminut vuosikymmenten ajan lähes ainoana erikoistuneena klinikkana, mutta se ei ole julkaissut täydellistä pitkäaikaisseurantaa kaikista hoidetuista potilaista. Mainitut luvut – matalat ja rauhoittelevat – ovat peräisin samasta klinikasta, joka toteuttaa hoidot. Riippumaton vahvistus puuttuu. Cassin arvioinnissa on nimenomaisesti kritisoitu sitä, että samat metodologiset heikkoudet toistuvat monissa länsimaisissa sukupuoliterveydenhuollon järjestelmissä: lyhyt seuranta, suuri kato ja verrokkiryhmien puuttuminen.

Tulkinta

Se, onko todellinen detransitio-osuus 5 %, 10 % vai 30 %, riippuu väestöstä, määritelmästä ja seurannan kestosta. Yksi asia on varma: vanha rauhoittelu ”alle yhdestä prosentista katumusta” ei ole nykyisessä hoitoympäristössä kestävä väite. Varovaisillakin oletuksilla tämä tarkoittaa, että tuhannet ihmiset Alankomaissa joutuvat käsittelemään hoidon pysyviä fyysisiä seurauksia sen jälkeen, kun he ovat myöhemmin katuneet sitä. Kyse ei ole marginaalisesta ilmiöstä.