Yhdeksän potilasta, yhdeksän kertaa psykiatrinen sairaushistoria, joka ei tullut lainkaan tai riittävästi esiin heidän sukupuoliterveydenhuoltonsa alkaessa. Tämä on Helsingin yliopistollisen sairaalan sukupuoliklinikan retrospektiivisen tutkimuksen keskeinen havainto. Tutkimus julkaistiin lehdessä Archives of Sexual Behavior. Tekijät, psykiatri Katinka Tuisku heidän joukossaan, arvioivat uudelleen yhdeksän henkilöä, jotka olivat vuosina 2018–2019 hakeneet detransitioon liittyvää hoitoa. Jokaisella heistä todettiin trauma-, mieliala- tai dissosiaatio-oireita, jotka aiemmassa diagnostiikassa olivat jääneet huomaamatta.

Mitä tutkimuksessa tehtiin

Tutkijat arvioivat uudelleen seitsemän naiseksi ja kaksi mieheksi syntynyttä potilasta käyttäen strukturoituja kliinisiä haastatteluja (SCID-I ja SCID-II), täydentäviä psykologisia tutkimuksia sekä kiintymyssuhdetyylin arviointia. Alkuperäisen sukupuolidysforiadiagnoosin ja detransitiohoitoon hakeutumisen välillä oli keskimäärin seitsemän vuotta – vuosia, joiden aikana oli jo ehditty käyttää puberteetin estäjiä ja hormoneja tai tehdä kirurgisia toimenpiteitä.

Mitä luvut osoittavat

Kaikilla yhdeksällä potilaalla oli sukupuolidysforiadiagnoosin lisäksi vähintään yksi muu psykiatrinen häiriö: mielialahäiriöitä esiintyi kaikilla, ahdistuneisuushäiriöitä kahdella kolmesta ja syömishäiriöoireita lähes neljällä viidestä. Rajatilapersoonallisuushäiriödiagnoosin saaneiden osuus nousi 22 prosentista 33 prosenttiin, ja lähes puolet raportoi psykoottisia oireita. Kahdella kolmesta oli taustallaan seksuaalista hyväksikäyttöä tai raiskaus, ja tutkijat päättelivät, että kaikilla yhdeksällä potilaalla oli ollut traumaattinen lapsuus. Työ- tai opiskelukyky romahti 67 prosentista 33 prosenttiin ensimmäisen arvioinnin ja detransition välillä.

Lähteen ja tulkinnan erottaminen

Tutkijat itse tekevät varovaisen johtopäätöksen: heidän mukaansa ennen lääketieteellisen transitiohoidon aloittamista tarvitaan parempaa trauman, dissosiaatiohäiriöiden ja taustalla olevien psykiatristen ongelmien seulontaa sekä enemmän saatavilla olevaa psykoterapiaa. Se, että potilaat itse mainitsivat jälkikäteen taustatekijöiksi vaikeudet hyväksyä oma naiseutensa tai mieheytensä (kahdella kolmesta) tai kiinnostuksensa samaa sukupuolta kohtaan (yhdellä yhdeksästä), korostaa sitä, kuinka puhtaasti ”vahvistava” lähestymistapa voi jättää tällaiset taustalla olevat kysymykset käsittelemättä. Tämä on meidän tulkintamme havainnoista, ei tekijöiden sanatarkka johtopäätös – he nimenomaisesti eivät puhu koko väestöä koskevista prosenttiosuuksista, vaan yhden klinikan kliinisestä signaalista.

Pieni tutkimus, ei vähäpätöinen signaali

Yhdeksän potilasta on vähän, ja tekijät myöntävät tämän itse: kyseessä ei ole edustava otos eikä tutkimuksessa ollut verrokkiryhmää. Tutkimus kuitenkin liittyy laajempaan ilmiöön, joka tuli esiin myös tähän asti suurimmassa detransitiotutkimuksessa: katumus ja paluu eivät useinkaan etene suoraviivaisesti, ja niitä edeltävä kehityskulku on usein monimutkaisempi kuin alkuperäinen diagnoosi antoi ymmärtää. Myös havainto, että Pohjoismaat raportoivat itse suuremmista katumusluvuista kuin pitkään oletettiin, sopii tähän kuvaan: kun mittaaminen on huolellisempaa, esiin tulee suurempia lukuja kuin yleinen yhden prosentin myytti antaa ymmärtää.

Niille, jotka itse kamppailevat sen kanssa, oliko oma transitio oikea ratkaisu, tai vanhemmille, jotka pohtivat, mitä muuta heidän lapsensa sukupuolidysforian taustalla saattaa olla, transspijt.nl kokoaa konkreettista taustatietoa ja kertomuksia detransitiosta.

Lähteet

Kettula, K., Puustinen, N., Tynkkynen, L., Lempinen, L. & Tuisku, K. (2025). Gender Dysphoria and Detransitioning in Adults: An Analysis of Nine Patients from a Gender Identity Clinic from Finland. Archives of Sexual Behavior, 54(5), 1981–1990. Avoimesti saatavilla PubMed Centralissa: pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC12162753.