Kuinka moni hollantilainen nuori ilmoittaa olevansa trans- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva

Peter Vasterman analysoi Seks onder je 25e -tutkimuksen lukuja. Tulos: 92 500 nuorta, 45 prosentin kasvu viidessä vuodessa ja sukupuolijakauma, joka romuttaa biologisen selityksen.

Suuret luvut

Nelivuotisessa Seks onder je 25e -tutkimuksessa — jonka toteuttivat Soa Aids Nederland ja Rutgers sosiaali- ja kansanterveysministeriön sekä RIVM:n toimeksiannosta — kysyttiin neljännessä tutkimusjaksossa 12–25-vuotiailta nuorilta, miten he määrittelevät itsensä. Kolme pilkku kolme prosenttia tästä ryhmästä ilmoittaa olevansa transsukupuolinen tai sukupuolivähemmistöön kuuluva. Absoluuttisina lukuina tämä tarkoittaa noin 92 500:aa nuorta. Viisi vuotta aiemmin osuus oli 2,3 prosenttia. Absoluuttinen kasvu on 29 000 nuorta — 45 prosentin kasvu viidessä vuodessa. Vasterman asettaa luvut rinnakkain ja esittää loogisen kysymyksen: mikä synnynnäinen biologinen sairaus muuttaa esiintyvyydeltään 45 prosenttia viidessä vuodessa?

Tytöt hallitsevat — ja selvästi

Sukupuolijakauma on kaikkein järkyttävin luku. Tytöistä 4,3 prosenttia ilmoittaa olevansa trans- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva. Pojista vastaava osuus on 2,4 prosenttia. Nuoret naiset muodostavat koko ryhmästä 63 prosenttia — 58 563 naista verrattuna 33 936 mieheen. Myös kasvu on epätasaista: tytöillä osuus kasvoi viidessä vuodessa 1,4 prosenttiyksikköä, pojilla 0,7 prosenttiyksikköä. Vasterman huomauttaa, ettei synnynnäinen tila voi selittää näin voimakkaasti sukupuolittunutta kasvua. Sen sijaan sen voi selittää sosiaalisesti leviävä identiteettikategoria, joka on tyttöjen vertaisryhmissä hallitsevasti esillä TikTokissa, Tumblrissa ja Instagramissa.

Lukujen taustalla: ei-binäärisyys kasvaa, transsukupuolisuus vähenee

Yksityiskohtaiset luvut tekevät kuvasta vielä kiinnostavamman. Tytöillä nimenomaan ”transsukupuoliseksi” identifioituminen on vuosien 2017 ja nykyisen mittauksen välillä itse asiassa vähentynyt 0,9 prosentista 0,6 prosenttiin. Pojilla se kasvoi hieman, 0,4 prosentista 0,7 prosenttiin. Kasvu tapahtuu muualla. Tytöillä ”ei-binääristen” kategoria on räjähtänyt 0,2 prosentista 0,8 prosenttiin — nelinkertaistunut. ”En vielä tiedä” -kategoria kasvoi tytöillä 0,3 prosentista 1,3 prosenttiin — yli nelinkertaiseksi. Näkemämme ilmiö ei siis ole klassisen transidentiteetin yleistyminen, vaan ei-binäärisen ja epävarman identifioitumisen räjähdysmäinen kasvu, erityisesti tytöillä. Sosiologisesti kyse on täysin eri ilmiöstä kuin lääketieteellinen sukupuolidysforia.

Jonotuslistat ja hoidot

Hoitoja koskevat luvut osoittavat selvästi, että tämä identiteettivaikutus heijastuu myös terveydenhuoltoon. Kolmetoista prosenttia transsukupuolisista nuorista on saanut ”sukupuolta vahvistavaa hoitoa” — noin 2 548 nuorta. Yksi prosentti sukupuolivähemmistöön kuuluvista on saanut hoitoa — noin 694 nuorta. Yhdeksän prosenttia on jonotuslistalla — noin 1 764 nuorta. Keskimääräinen ikä, jolloin nämä nuoret kertovat tiedostaneensa identiteettinsä: 16,6 vuotta, keskihajonnan ollessa neljä vuotta. Tämä tarkoittaa, että selvä enemmistö muodostaa tämän minäkuvan vasta murrosiässä tai sen jälkeen. Nämä eivät ole niitä lapsia, joita varten Dutch Protocol alun perin suunniteltiin — lapsia, joilla on ollut päiväkoti-iästä lähtien jatkuvaa dysforiaa.

Vertailu UMCG:n lukuihin

Vasterman yhdistää nämä luvut nimenomaisesti toiseen hollantilaiseen tutkimukseen. UMCG-TRAILS-tutkimuksessa havaittiin Pohjois-Hollannissa tehdyssä kohortissa, että jatkuva, kliinisesti merkittävä sukupuoleen liittyvä tyytymättömyys nuorilla aikuisilla on promillen luokkaa — tiukalla määritelmällä alle yksi prosentti. Seks onder je 25e mittaa 3,3 prosentin itseidentifioitumista. Näiden kahden luvun välinen ero ei ole mittausvirhe. Se on ero kliinisen tilan ja sosiaalisen identiteetin välillä. Se, että sekoitamme nämä kaksi asiaa julkisessa ja poliittisessa keskustelussa keskenään, on aihe, josta Vasterman on kirjoittanut jo vuosia.

Mitä luvut kertovat ja mitä eivät

Luvut eivät kerro, kuinka moni 92 500 nuoresta ajattelee itsestään samalla tavalla vielä viiden vuoden kuluttua. Ne eivät kerro, johtaako itse valittu identiteettikategoria jatkuvaan dysforiaan vai siitä luopumiseen. Ne eivät kerro, mikä rooli liitännäissairauksilla — autismikirjolla, syömishäiriöillä ja masennuksella — on tämän identiteettikategorian valinnassa. Ne eivät kerro, kuinka suuri osuus päätyy lopulta peruuttamattomiin lääketieteellisiin toimenpiteisiin ja kuinka moni heistä myöhemmin detransitioituu. Kaikkiin näihin kysymyksiin ei ole saatavilla hollantilaista tutkimustietoa. Sen tiedämme, että viidessä vuodessa itseidentifioituminen on kasvanut 29 000 nuorella, erityisesti tytöillä ja ennen kaikkea ei-binääristen sekä epävarmojen kategorioissa. Se, joka kutsuu tätä luonnolliseksi biologiseksi ilmiöksi, ei lue lukuja.