Radikaalifeministit näkevät transsukupuolisuuslain suurimpana uhkana naisille

Peter Vasterman viittaa Menno Sedeen NRC:ssä julkaisemaan juttuun, jossa sukupuolikriittiset feministit — joita transsukupuolisuuslain kannattajat kutsuvat ”radikaaleiksi” — selittävät, miksi sukupuolen itseidentifiointi heikentää naisten kovalla työllä saavutettuja omia tiloja.

Murtumalinja, jota ei voi enää peitellä

Syyskuun 11. päivänä 2022 NRC Handelsblad julkaisi Menno Sedeen reportaasin feministiryhmästä, joka vastustaa suunniteltua transsukupuolisuuslain muutosta. Vasterman tarttui juttuun, koska se antoi ensimmäistä kertaa Alankomaiden laatulehdistössä puheenvuoron ryhmälle, joka oli vuosien ajan työnnetty syrjään: naisille, jotka eivät hyväksy sukupuolirajan poistamista lainsäädännöstä. Rutte IV:n hallitus haluaa muuttaa lakia niin, että oikeuteen meneminen ja asiantuntijalausunto poistuvat. Tällöin virallinen sukupuolen muuttaminen onnistuisi pelkällä allekirjoituksella kunnantalolla. ”Lainmuutoksen myötä virallisen sukupuolen muuttamisesta tulee helpompaa”, Sedee ja Vasterman tiivistävät asian ytimen.

”Suurin uhka naisille”

NRC:n jutussa puheenvuoron saavat feministit eivät ole merkityksetön joukko. Heihin kuuluu juristeja, entisiä turvakotien johtajia, urheiluvalmentajia ja historioitsijoita, jotka tuntevat asiansa perin pohjin. NRC:n välittämä analyysi kuuluu: ”Sukupuolikriittiset feministit näkevät tässä suurimman uhan naisille.” Kyse ei ole näyttävästä retorisesta liioittelusta vaan perustellusta väitteestä. Jos sukupuoli perustuu yksinomaan itseidentifiointiin, juridinen kategoria ”nainen” katoaa suojeltuna ryhmänä. Kiintiöt, tilastot, terveystutkimus, pahoinpidellyille naisille tarkoitetut turvakodit, naisten urheilu, naisvankilat ja kohdennettu politiikka — kaikki se, minkä feminismin toinen aalto saavutti kahdeksankymmenen vuoden aikana, perustuu mitattavissa olevaan ja rajattuun kategoriaan. Kun kategoria avataan itseilmoituksille, perusta murenee.

Yksi oikeustaistelu toisen päälle

NRC:n artikkelissa kuullaan myös vastapuolen ääni: muutos tapahtuu ”transyhteisön raivoksi”. Ei siksi, että transjärjestöt vastustaisivat yksinkertaistamista — päinvastoin, juuri sitä ne haluavat — vaan koska ne leimaavat kaikki päällekkäisiä oikeuksia koskevat kysymykset transfobiaksi. Vasterman huomauttaa, että juuri tämä mekanismi on johtanut muissa länsimaissa oikeusjuttuihin, klinikoiden sulkemisiin ja poliittisiin katastrofeihin: oikeuskehykseen, joka esittäytyy pelkkänä vapauden laajentamisena, vaikka se käytännössä rajoittaa toisen ryhmän — biologisten naisten — oikeuksia. NRC:n juttu tuo tämän ristiriidan ensimmäistä kertaa selkeästi esiin vakiintuneessa alankomaalaisessa mediassa.

Mitä muutos käytännössä tekee

Nykyinen transsukupuolisuuslaki (vuodesta 2014 lähtien) edellyttää psykologin tai lääkärin antamaa asiantuntijalausuntoa. Muutoksella se poistetaan. Vasterman huomauttaa muissa analyyseissään, että arviointi, johon poistaminen perustuu, on metodologisesti heikko — mukana oli kolme haastateltua psykologia, neljä kyselyä, joiden otokset olivat epäselviä, ja yksi kysely, johon osallistui yhdeksän henkilöä. Parlamenttia kehotetaan tämän perusteella poistamaan kynnys, joka käytännössä toimii: lähes kolme neljästä kunnan viranhaltijasta pitää lausuntoa esteenä petoksille ja hätiköidyille muutoksille. Jos lausunto poistetaan, jäljelle jää avoin itseidentifiointijärjestelmä, joka jokaisessa käyttöön ottaneessa maassa on viiden vuoden sisällä johtanut naisten tiloja koskeviin oikeusjuttuihin.

Miksi kyse ei ole ”pienestä laista”

Alankomaiden poliittinen eliitti on vuosien ajan esittänyt muutoksen teknisenä hienosäätönä. Vastermanin mukaan se, että muutos herätti julkista vastustusta vasta vuonna 2022, on oire Alankomaiden median sokeudesta tämän asian suhteen. Yhdistyneessä kuningaskunnassa vastaavanlainen ehdotus — Skotlannin Gender Recognition Act -lain uudistaminen — johti poliittiseen kriisiin, Nicola Sturgeonin eroon ja lopulta Westminsterin torjumiseen. Espanjassa naisiin kohdistuvia rikoksia koskevissa tilastoissa tapahtui järisyttävä muutos sen jälkeen, kun itseidentifiointilaki tuli voimaan. Yhdysvalloissa naisia, jotka tuovat nämä seuraukset esiin — tunnetuimpana esimerkkinä JK Rowling — demonisoidaan järjestelmällisesti kampanjoissa. Sama dynamiikka uhkaa Alankomaita.

”Radikaalin” leima

Yksi NRC:n jutun terävimmistä piirteistä on itse kehystys. Naisia, jotka tuovat esiin naisten tiloihin kohdistuvia konkreettisia vaikutuksia, ei kuvata huolestuneiksi, kriittisiksi tai juridisesti asiantunteviksi. Heihin liitetään leima ”radikaali” — nimitys, joka on vuosien ajan yhdistetty terrorismiin, ekstremismiin ja irrationaalisuuteen. Vasterman huomauttaa, että tästä on tullut median vakiokehys naisille, jotka kyseenalaistavat itseidentifioinnin opin. Sanavalinta ei ole yksityiskohta: se määrittää, kokeeko lukija äänen oikeutetuksi vai uhaksi. Se, että NRC antaa ainakin näille äänille puheenvuoron, on edistysaskel. Se, että heihin liitetään edelleen delegitimoiva leima, on juuri se, mitä feministit vastustavat.

Mistä tässä todella on kyse

Transsukupuolisuuslaki ei ole ainoa paikka, jossa tämä murtumalinja kulkee, mutta se on konkreettisin. Se, joka samaistaa sukupuolen itseilmoitukseen, hyväksyy sen, että biologisesti miespuolinen keho kuuluu naisten turvakotiin, naisvankilaan, naisten pukuhuoneeseen tai naisten urheilukilpailuun heti, kun henkilö merkitsee tämän valinnan. Se, että tästä huomauttavat feministit käyttävät ilmaisua ”suurin uhka”, ei ole hysteriaa. Se on seurausten läpikäymistä. Vasterman antaa heille analyysissään sen tunnustuksen, jonka useimmat toimitukset heiltä eväävät: heidät otetaan vakavasti sen perusteella, mitä he sisällöllisesti sanovat, ei sen perusteella, miten he sopivat vallitsevaan kehykseen.