Ikuinen poika: mitä jungilainen näkökulma sukupuoli-ideologiaan paljastaa

Miksi ajatus siitä, että sisäinen identiteetti olisi biologista sukupuolta tärkeämpi, leviää juuri nyt niin voimakkaasti? Amerikkalainen kliininen psykologi Bret Alderman ei etsi vastausta ajankohtaisista tapahtumista vaan Carl Jungin syvyyspsykologiasta. Amerikkalaisen gender:hacked-uutiskirjeen haastattelussa hän kuvaa transsukupuoliseksi identifioitumista aikamme ilmentymänä arkkityypistä, joka esiintyy myyteissä ja saduissa vuosisadasta toiseen: puer aeternuksesta eli ikuisesta pojasta.

Ikuisen pojan arkkityyppi

Jungin analyyttisessa psykologiassa puer aeternus on hahmo, joka kieltäytyy asettumasta aikuisen elämän rajoihin: vakiintuneeseen identiteettiin, rajalliseen kehoon ja ajan kulumiseen. Peter Pan on sen tunnetuin kirjallinen ilmentymä — lapsi, joka ei koskaan vanhene, Aldermanin lainaamassa osuvassa lausahduksessa Neverlandista: "In Neverland, to make-believe something is to make it true" (Neverlandissa kuvittelu tekee jostakin totta). Alderman korostaa, ettei hän käytä tätä arkkityyppiä väittääkseen transsukupuoliseksi identifioitumista epäaidoksi, vaan ymmärtääkseen, mitä psyyke yrittää sen avulla viestiä. Hänen mukaansa esiin nouseva arkkityyppi on aina merkki — ei kirjaimellinen totuusväite maailmasta, vaan symbolinen viesti jostakin, joka vaatii huomiota.

Postmodernismi dissosiaationa

Aldermanin analyysin keskeinen kohta on sukupuoli-ideologian suhde postmodernistiseen ajatteluun, josta se kumpuaa. Hänen näkemyksensä mukaan dekonstruktio ja sukupuoliteoria eivät ole vain filosofisia suuntauksia, vaan psykologisen dissosiaation älyllisiä ilmauksia: sisäistä irtautumista, jossa representaatio — kertomus, jonka ihminen kertoo itsestään — ottaa ruumiillisen todellisuuden paikan. Kun kielestä ja minäkuvasta tulee itse kehoa tärkeämpiä, syntyy Aldermanin mukaan tilaa nähdä biologinen sukupuoli sattumanvaraisena asiana, sellaisena, joka olisi yhtä hyvin voinut rakentua toisin.

Keho kasvun mahdollistavana rajana

Dissosiaation vastapainoksi Alderman nostaa esiin jungilaisen perinteen keskeisen ajatuksen: psykologinen aikuisuus alkaa ruumiillisuuden ja siihen liittyvien luonnollisten rajojen hyväksymisestä. Keholla on sukupuoli, ikä ja rajoituksia — ja juuri niiden hyväksyminen, sen sijaan että ne selitettäisiin pois, antaa ihmiselle mahdollisuuden kypsyä psykologisesti. Biologiaa mielivaltaisena rakennelmana käsittelevä kulttuuri riistää Aldermanin mukaan itseltään yhden tärkeimmistä tämän kypsymisen ankkureista.

Paradoksi: kapinaa instituutioiden siunauksella

Aldermanin mukaan tämän ajan tekee ainutlaatuiseksi paradoksi. Aiemmat nuorisoliikkeet, jotka kapinoivat vakiintunutta järjestystä vastaan, tekivät niin juuri siksi, että järjestys asettui vastarintaan — kyse oli aidosta kapinasta todellista auktoriteettia vastaan. Nykyinen identiteettiliike sen sijaan nauttii toisin kuin esimerkiksi 1960-luvun vastakulttuurit runsaasta institutionaalisesta tuesta: kouluilta, medialta ja viranomaisilta. Rajoitusten vastustamiseen arkkityyppisesti perustuva impulssi saa näin vahvistusta juuri niiltä aikuisilta instituutioilta, joiden pitäisi tavallisesti asettaa rajoja. Aldermanin mukaan tämä tekee dynamiikasta vaikeammin murrettavan kuin aiemmissa sukupolvien välisissä konflikteissa: vastarintaa, jota vastaan kapinoida, ei enää ole, eikä siksi ole myöskään selvää kohtaa, jossa oma kehitys voisi edetä.

Mitä tämä näkökulma lisää

Aldermanin analyysi ei väitä selittävänsä, miksi yksittäinen ihminen identifioituu transsukupuoliseksi — siihen tarvitaan edelleen kliinistä huolellisuutta ja yksilön huomioimista. Se tarjoaa kuitenkin viitekehyksen laajemman kulttuurisen ilmiön ymmärtämiseen: miksi juuri tämä aika, joka suhtautuu epäluuloisesti ruumiillisiin rajoituksiin ja uskoo itse valittuun identiteettiin, tarjoaa niin otollisen maaperän ajatukselle, että se, kuka olet, on erillään siitä, millainen kehosi on. Juuri tällainen näkökulma puuttuu yleensä sukupuolta koskevasta vallitsevasta, affirmatiivisesta kertomuksesta — ei hyökkäyksenä niitä kohtaan, jotka kamppailevat asian kanssa, vaan lisäkerroksena ilmiön ymmärtämiseen.