Vahvistamatta jättäminen ei ole vahingoittamista

Ajatus on nykyään kaikkialla: jos transihmisen identiteettiä ei vahvisteta, hänelle aiheutetaan vahinkoa. Epäileminen on pahantekoa. Jos joku ajattelee asiasta ääneen eri tavalla, hän hyökkää. Tämä kuulostaa huolehtivalta ja järkevältä, ja sitä toistetaan linjauksissa, kouluissa, vastaanottohuoneissa ja sosiaalisessa mediassa. Mutta se ei pidä paikkaansa, ja on aika, että joku sanoo sen suoraan — ei kovuudesta vaan rehellisyydestä.

Mielipide ei ole hyökkäys

Vahingon aiheuttaminen tarkoittaa, että jotakuta konkreettisesti vahingoitetaan. Häneltä viedään jotakin. Hänelle tehdään jotakin. Mielipiteen muodostaminen ei kuulu tähän. Ei myöskään kysymyksen esittäminen. Eikä varsinkaan se, että sanoo rehellisesti: ”Minä näen asian toisin.” Silti nämä asiat niputetaan yhä useammin yhteen vahingon kanssa, aivan kuin ihmisen lyömisellä ja tämän mielipiteen toistamatta jättämisellä ei olisi mitään eroa.

Tämän sekoittamisen taustalla on huomionarvoinen oletus: että jokaisella ihmisellä olisi oikeus kaikkien ympärillään olevien ihmisten täydelliseen ja ehdottomaan hyväksyntään. Tällaista oikeutta ei ole. Sellaista ei ole koskaan ollut. Ei kenelläkään — ei uskovalla, ateistilla, poliitikolla eikä naapurilla. Elämme yhdessä ihmisten kanssa, jotka ajattelevat asioista eri tavoin, ja niin pitääkin olla. Se, joka vaatii muita jakamaan vakaumuksensa sillä uhalla, että eri mieltä olevaa syytetään ”vahingoittamisesta”, ei pyydä kunnioitusta vaan alistumista.

Kannattaa myös huomata, mitä tällainen vaatimus käytännössä tekee. Se kääntää todistustaakan päälaelleen. Ei sen, joka esittää jotakin mullistavaa, tarvitse perustella väitettään, vaan epäilevän on seliteltävä kantaansa. Kyseenalaiseksi ei aseteta väitettä vaan henkilö, joka ei heti omaksu sitä. Näin asiasisältöön liittyvä mielipide-ero muutetaan vaivihkaa moraaliseksi syytökseksi — ja syytetty vaikenee usein mieluummin kuin ottaa riskin tulla leimatuksi huonoksi ihmiseksi.

Joka ei ole puolesta, on vastaan

Tässä on päättelyn ydin, ja juuri tässä se paljastuu kestämättömäksi. Tilaa ei jää vivahteille, epäilylle eikä rehelliselle vaihtoehtoiselle näkökulmalle. Se, joka ei heti vahvista toisen näkemystä, sijoitetaan automaattisesti vastustajien leiriin. Ei väylää keskellä, ei keskustelua, ei kysymyksiä — vain myötäilyä tai vihamielisyyttä.

Mutta kyse on väärästä vastakkainasettelusta. Voit hyväksyä ihmisen täysin ihmisenä ja silti ajatella asiasta eri tavalla. Voit rakastaa jotakuta ja olla hänen kanssaan täysin eri mieltä. Voit kohdella ihmistä kunnioittavasti omaksumatta hänen maailmankuvaansa. Tämä ei ole ristiriita. Näin aikuiset ihmiset ovat juuri vuosisatojen ajan toimineet keskenään. Se, joka häivyttää tämän eron, tekee jokaisesta mielipide-erosta moraalisen sodan — ja menettää lopulta kykynsä puhua kenenkään kanssa, jolle ei ole jo valmiiksi annettu oikeaa vastausta.

Lisäksi tämä sääntö toimii molempiin suuntiin. Jos ”vahvistamatta jättäminen on vahingoittamista”, pitäisi johdonmukaisesti myöntää myös päinvastainen kanta: että vahvistamisen pakottaminen voi vahingoittaa ihmistä, joka on vilpittömästi eri mieltä. Käytännössä näin ei kuitenkaan koskaan toimita. Syyte kulkee aina yhteen suuntaan. Toinen osapuoli saa tuntea itsensä loukatuksi ja ammentaa siitä moraalista valtaa; toisen on vaiettava ja nieltävä tunteensa. Tämä ei ole tasavertaista keskustelua. Se on myötätunnoksi naamioitu valtasuhde.

Vahvistamatta jättäminen ei ole sama asia kuin torjuminen

Vahvistamatta jättäminen ja aktiivinen torjuminen sekoitetaan jatkuvasti toisiinsa, vaikka ne ovat kaksi eri asiaa. Vanhempi, joka esittää kysymyksiä ennen kuin lapsi ottaa peruuttamattoman askeleen. Lääkäri, joka tutkii asian sen sijaan että seuraisi sokeasti mukana. Ystävä, joka sanoo rehellisesti olevansa eri mieltä. Opettaja, joka ei heti omaksu jokaista uutta termiä. Tämä ei ole vihaa. Nämä ovat ihmisiä, jotka käsittelevät omalla tavallaan jotakin, mikä on heille uutta, mullistavaa tai vaikeasti ymmärrettävää. He eivät käänny henkilöä vastaan. He ajattelevat asiasta eri tavalla — ja se on sallittua.

Itse asiassa kysymysten esittäminen on usein juuri välittämisen muoto. Se, jolle toinen ei merkitse mitään, nyökyttelee helposti mukana. On vaivatonta mukautua siihen, mikä on suosittua. Se, joka todella välittää, uskaltaa joskus myös vastustaa, juuri siksi että seurauksilla on merkitystä. Tämän välittämisen leimaaminen ”vahingoksi” ei ole ainoastaan epäreilua, vaan suorastaan kieroutunutta — se rankaisee juuri niitä, jotka ovat valmiita ajattelemaan eniten, ja palkitsee ne, jotka kulkevat mukana kritiikittä.

Tämä pätee vielä selvemmin silloin, kun kyse on lapsista ja nuorista. Aikuinen, joka tarkastelee peruuttamatonta päätöstä rauhallisesti ja kriittisesti, tekee juuri sen, mitä aikuisen kuuluukin tehdä. Todella huolestuttavaa olisi vasta se, jos kukaan ei enää uskaltaisi esittää kysymyksiä — jos itse epäilemisestä tehtäisiin kiellettyä. Kulttuuri, jossa aikuiset pelkäävät sanoa ”ei, odotetaanpa hetki”, ei suojele lapsia. Se hylkää heidät.

Transihmiset kokevat vahvistamatta jäämisen usein torjuntana, hyökkäyksenä sitä vastaan, keitä he ovat. Tämä kipu on todellista, eikä sitä pidä sivuuttaa. Ihminen, joka kokee ettei häntä nähdä, kärsii siitä todella, ja tämä ansaitsee tunnustuksen. Mutta kipu ei todista syyllisyyttä. Se, että jokin sattuu, ei tarkoita, että toinen olisi tehnyt jotakin väärää. Muuten jokainen rehellinen sana, jokainen eriävä mielipide ja jokainen raja muuttuisi väkivallan muodoksi — eikä yhteiskunta olisi enää mahdollinen, vaan jäljelle jäisi vain kilpailu siitä, kuka kokee itsensä kaikkein loukatuimmaksi.

Hyväksymme tämän eron vaivatta lähes kaikilla muilla elämänalueilla. Lapsi, joka ei saa tahtoaan läpi, kärsii — mutta vanhempi, joka sanoo ei, ei tee pahaa. Työnhakija, joka tulee torjutuksi, loukkaantuu — mutta työnantaja ei ole tehnyt vääryyttä. Rakastunut, jonka tunteisiin ei vastata, on surullinen — mutta toisella on oikeus sanoa ei. Ymmärrämme kaikkialla, etteivät kipu ja vääryys ole sama asia. Vain tämän yhden aiheen kohdalla ero pyyhkäistään yhtäkkiä pois, ja kivun täytyy automaattisesti todistaa syyllisyys.

Lopuksi

Aikuinen yhteiskunta pystyy tekemään tämän eron: torjumisen ja myötäilemättä jättämisen, vihan ja epäilyn sekä kivun ja vääryyden välillä. Se voi kohdata ihmisen lämpimästi ja olla samalla hänen kanssaan eri mieltä. Se voi kuunnella surua muuttamatta jokaista surua heti syytökseksi.

Yhteiskunta, joka luopuu tästä erottelusta, lakkauttaa lopulta itse keskustelun. Jäljelle ei jää ymmärrystä vaan pelko — pelko sanoa jotakin väärää, pelko esittää kysymys, pelko olla rehellinen. Ja yhteiskunta, joka on alkanut pelätä puhumista, ei ole saavuttanut myötätuntoa. Se on ainoastaan pakottanut ihmiset vaikenemaan. Ilman rehellistä keskustelua ei jää mitään, millä voisimme enää todella tavoittaa toisemme — vain harmonian kulissi, joka on ostettu kaikkien niiden hiljaisuudella, jotka eivät enää uskalla sanoa, mitä ajattelevat.