Kliininen psykologi Joe Burgo: miksi pojille ei nykyään anneta tilaa kasvaa miehiksi

Mikä saa yhä useammat murrosikäiset pojat ja nuoret miehet tuntemaan, etteivät he kuulu omaan kehoonsa, mutta kokevat kuuluvansa transsukupuoliseen identiteettiin? Amerikkalainen kliininen psykologi ja psykoanalyytikko Joe Burgo, joka työskentelee lähes yksinomaan transidentifioituneiden miesten, detransitioituneiden miesten sekä autogynefilian kanssa kamppailevien miesten kanssa, kertoi näkemyksensä avoimessa keskustelussa kirjailija Sarah Mittermaierin kanssa. Hänen johtopäätöksensä on, ettei kulttuurilla ole enää tarjota pojille mitään, minkä avulla he voisivat kasvaa aikuisiksi miehiksi – ja sukupuoli-identiteetti astuu tähän tyhjiöön.

Kulttuuri, joka ei enää opeta pojille mitään

Burgo kertoo poikien kasvavan ajatukseen, että sukupuoli opitaan täysin – että pojat ja tytöt ovat pohjimmiltaan samanlaisia ja eroavat toisistaan vain kasvatuksen vuoksi. Hänen mukaansa tämä näkemys on juurtunut syvälle kouluihin ja terveydenhuoltoon: American Psychological Association APA julkaisi vuonna 2018 suuntaviivat, joissa maskuliinisuus esitetään suurelta osin haitallisena. Seurauksena murrosikään tulevat pojat, jotka kokevat testosteronin vaikutukset kehossaan – lisääntyneen aggressiivisuuden, voimistuneen seksuaalivietin ja riskikäyttäytymisen – oppivat, että nämä muutokset ovat vääriä tai vaarallisia. Aikaisemmilla sukupolvilla oli vielä rituaaleja, urheilua tai poikakerhoja, jotka antoivat tälle energialle paikan, mutta Burgon mukaan ne ovat suurelta osin kadonneet tai muuttuneet sukupuolten yhteisiksi. Pojille jää vain vähän mahdollisuuksia oppia kanavoimaan orastavaa voimaansa sen tukahduttamisen sijaan.

Häpeä omasta kehosta

Burgo näkee vastaanotollaan toistuvan kaavan: poikia, jotka tuntevat syvää epämukavuutta oman seksuaalisen kiihottumisensa, spontaanien erektioidensa ja sen yksinkertaisen tosiasian vuoksi, että he tuntevat vetoa tyttöihin. He pelkäävät, että heitä pidetään "pelottavina" tai "rajoja rikkovina", ja jotkut pyytävät jopa estrogeenia päästäkseen eroon spontaaneista erektioista. Pojille, jotka ovat jo valmiiksi sosiaalisen "alfamiesten" hierarkian ulkopuolella – kömpelöitä, vetäytyviä ja tyttöjen keskuudessa vähän menestyviä – ajatus elämästä tyttönä voi alkaa tuntua houkuttelevalta: se tarjoaa pakotien kehosta ja seksuaalisuudesta, joiden vuoksi heidän ympäristönsä saa heidät jatkuvasti tuntemaan syyllisyyttä.

Kaksi umpikujaa

Mittermaier tiivistää asian osuvasti keskustelussa: pojille tarjotaan kaksi toimimatonta mallia. He joko torjuvat maskuliinisuuteen kohdistuvan tuomion ja radikalisoituvat Andrew Taten kaltaisten hahmojen suuntaan tai torjuvat itsensä ja samalla koko ajatuksen siitä, että heistä voisi koskaan tulla miehiä. Burgo korostaa, ettei kyse ole yhdestä yksittäisestä syystä: pojilla, joille kehittyy äkillisesti ja myöhään murrosiässä alkanut sukupuolidysforia (ROGD), hän näkee usein yhdistelmän sosiaalista kömpelyyttä, pelien ja pornografian liiallista käyttöä sekä kasvavaa vieraantumista omasta kehosta. Sukupuoli-identiteetti tarjoaa silloin hänen sanoinaan yhtäkkiä "pakotien" – selityksen ja identiteetin, joka poistaa epämukavuuden käsittelemättä taustalla olevaa kamppailua.

Mitä tämä merkitsee laajemmalle keskustelulle

Burgon analyysi liittyy kasvavaan joukkoon kliinikoita, jotka eivät halua tarkastella poikien sukupuolidysforiaa irrallaan laajemmista kehityskuluista: miespuolisten esikuvien katoamisesta, pakenemisesta ruutuaikaan sekä kulttuurista, joka pikemminkin problematisoi maskuliinisuutta kuin ohjaa sen rakentumista. Hän ei vaadi poikien pakottamista takaisin vanhentuneeseen muottiin, vaan katsoo, että he tarvitsevat jotakin, jota kohti kasvaa: aikuisen, vastuullisen maskuliinisuuden muodon pelkän listan sijaan siitä, mitä he eivät saa olla. Jungilainen näkökulma sukupuoli-ideologiaan löytyy artikkelista Ikuinen poika.