Vasterman: 92 500 hollantilaista nuorta pitää itseään trans- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvana
Peter Vasterman analysoi Seks onder je 25e -tutkimuksen lukuja. Tulos: 92 500 nuorta, 45 prosentin kasvu viidessä vuodessa ja sukupuolijakauma, joka romuttaa biologisen selityksen.
Suuret luvut
Soa Aids Nederlandin ja Rutgerin terveysministeriön ja RIVM:n toimeksiannosta toteuttamassa neljän vuoden välein tehtävässä Seks onder je 25e -tutkimuksessa kysyttiin neljännessä tutkimuksessa 12–25-vuotiailta nuorilta, miten he määrittelevät itsensä. Kolme pilkku kolme prosenttia tästä ryhmästä pitää itseään trans- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvana. Absoluuttisina lukuina tämä tarkoittaa noin 92 500:aa nuorta. Viisi vuotta aiemmin osuus oli 2,3 prosenttia. Absoluuttinen kasvu on 29 000 nuorta eli 45 prosenttia viidessä vuodessa. Vasterman asettaa luvut rinnakkain ja esittää loogisen kysymyksen: mikä synnynnäinen biologinen sairaus lisää esiintyvyyttään 45 prosenttia viidessä vuodessa?
Tytöt hallitsevat – ja selvästi
Sukupuolijakauma on järkyttävin luku. Tytöistä 4,3 prosenttia kuuluu trans- tai sukupuolivähemmistöön. Pojista osuus on 2,4 prosenttia. Nuorista naisista koostuu 63 prosenttia koko ryhmästä – 58 563 naista ja 33 936 miestä. Myös kasvu on epätasaista: tytöillä osuus kasvoi viidessä vuodessa 1,4 prosenttiyksikköä ja pojilla 0,7 prosenttiyksikköä. Vasterman huomauttaa, ettei synnynnäinen tila voi selittää näin sukupuolittunutta kasvua. Sen sijaan sen voi selittää sosiaalisesti leviävä identiteettikategoria, joka on tyttöjen vertaisryhmissä vahvasti läsnä TikTokissa, Tumblrissa ja Instagramissa.
Luvun taustalla: ei-binäärisyys kasvaa, transidentiteetti vähenee
Yksityiskohtaiset luvut tekevät kuvasta vielä kiinnostavamman. Tytöillä nimenomainen ”transsukupuolinen”-identiteetti on vuosien 2017 ja nykyisen mittauksen välillä itse asiassa vähentynyt 0,9 prosentista 0,6 prosenttiin. Pojilla se kasvoi hieman, 0,4 prosentista 0,7 prosenttiin. Kasvu tapahtuu muualla. Tyttöjen ei-binäärinen kategoria on räjähtänyt 0,2 prosentista 0,8 prosenttiin – nelinkertaistunut. ”En vielä tiedä” -kategoria kasvoi tytöillä 0,3 prosentista 1,3 prosenttiin eli yli nelinkertaiseksi. Kyse ei siis ole klassisen transidentiteetin yleistymisestä, vaan ei-binäärisen ja epävarman itseidentifikaation räjähdysmäisestä kasvusta, erityisesti tytöillä. Sosiologisesti kyse on täysin eri ilmiöstä kuin lääketieteellinen sukupuolidysforia. Myöhemmässä artikkelissa käsitellään kysymystä siitä, miksi yhä harvempi nuori pitää itseään ei-binäärisenä tai transsukupuolisena.
Jonot ja hoidot
Hoitotilastot osoittavat, että tämä identiteettivaikutus heijastuu myös terveydenhuoltoon. Kolmetoista prosenttia transsukupuolisista nuorista on saanut ”sukupuolta vahvistavaa hoitoa” – noin 2 548 nuorta. Sukupuolivähemmistöön kuuluvasta ryhmästä hoitoa on saanut yksi prosentti – noin 694 nuorta. Yhdeksän prosenttia on jonotuslistalla – noin 1 764 nuorta. Keskimääräinen ikä, jolloin nämä nuoret kertovat saavuttaneensa identiteettinsä: 16,6 vuotta, keskihajonnan ollessa neljä vuotta. Tämä tarkoittaa, että selvä enemmistö saavuttaa tämän minäkuvan vasta murrosiässä tai sen jälkeen. Nämä eivät ole niitä lapsia, joita varten Dutch Protocol alun perin suunniteltiin – lapsia, joilla on ollut pysyvä dysforia jo päiväkoti-iästä lähtien. Tämän hollantilaisen hoitomallin taustaa käsitellään muualla tällä sivustolla.
Vertailu UMCG:n lukuun
Vasterman yhdistää nämä luvut suoraan muuhun hollantilaiseen tutkimukseen. UMCG:n TRAILS-tutkimuksessa todettiin Pohjois-Hollannin kohortissa, että pysyvä, kliinisesti merkittävä sukupuolityytymättömyys nuorilla aikuisilla on promilleluokkaa – tiukasti määriteltynä alle prosentti. Seks onder je 25e mittaa 3,3 prosentin itseidentifikaatiota. Ero näiden lukujen välillä ei ole mittausvirhe. Se on ero kliinisen tilan ja sosiaalisen identiteetin välillä. Se, että sekoitamme nämä kaksi asiaa julkisessa ja poliittisessa keskustelussa, on asia, josta Vasterman on kirjoittanut jo vuosia. Hänen hoitotilastoja koskeva analyysinsä löytyy artikkelista, joka käsittelee transsukupuolisten hoitojen kasvua vuodesta 2012 lähtien.
Mitä luvut kertovat – ja mitä eivät
Luvut eivät kerro, kuinka moni 92 500 nuoresta ajattelee viiden vuoden kuluttua edelleen samalla tavalla itsestään. Ne eivät kerro, johtaako itse valittu identiteettikategoria pysyvään dysforiaan vai siitä luopumiseen. Ne eivät kerro, millainen rooli liitännäissairauksilla – autismikirjolla, syömishäiriöillä ja masennuksella – on tämän identiteettikategorian valinnassa. Ne eivät kerro, kuinka moni lopulta päätyy peruuttamattomiin lääketieteellisiin toimenpiteisiin ja kuinka moni heistä myöhemmin detransitioituu. Kaikkiin näihin kysymyksiin ei ole saatavilla hollantilaista tutkimustietoa. Sen kuitenkin tiedämme, että itseidentifikaatio kasvoi viidessä vuodessa 29 000 nuorella, erityisesti tyttöjen keskuudessa ja etenkin ei-binäärisessä sekä epävarmassa kategoriassa. Joka kutsuu tätä luonnolliseksi biologiseksi ilmiöksi, ei lue lukuja.