Vasterman: transsukupuolisten hoito kasvoi 1 728 prosenttia vuodesta 2012
Peter Vasterman asetti Alankomaiden viralliset terveydenhuollon luvut rinnakkain ja päätyi johtopäätökseen, jota Amsterdamin sukupuoliklinikka ei mielellään kuule ääneen: hoidon tarve on kasvanut kymmenessä vuodessa 1 728 prosenttia, eikä kyse ole biologisesta ilmiöstä.
289 potilaasta 5 280 potilaaseen
Vuonna 2012 Alankomaiden sukupuoliklinikalla tai vastaavan profiilin mielenterveyspalvelujen yksikössä oli hoidossa 289 ihmistä. Vuonna 2022, tasan kymmenen vuotta myöhemmin, heitä oli 5 280. Lisäksi jonotuslistalla oli 5 753 ihmistä. Vasterman laskee, että kyseessä on 1 728 prosentin kasvu. Mikään synnynnäinen neurologinen sairaus ei osoita tällaista kehitystä. Ei tyypin 1 diabetes, autismi eikä skitsofrenia. Tällaisia käyriä sen sijaan nähdään nuoruusiässä sosiaalisesti leviävissä identiteettileimoissa, mielenterveydenhuollon ilmiöissä ja kulttuurisessa tartunnassa, joka leviää vertaisryhmien ja sosiaalisen median kautta. Tutkimus sosiaalisesta leviämisestä on koottu sivulle transplek.nl.
Jonotuslista kasvaa kapasiteettia nopeammin
Jonotuslistaa koskevia lukuja on saatavilla vasta vuodesta 2018 alkaen. Tuolloin jonottajia oli 1 491. Neljä vuotta myöhemmin heitä oli 5 753. Kasvua oli lähes 300 prosenttia neljässä vuodessa. Vasterman huomauttaa, että hoitolaitokset itse käyttävät näitä lukuja perustellakseen kapasiteetin lisäämistä. Logiikka toimii kuitenkin päinvastoin: mitä enemmän hoitokapasiteettia on, sitä matalampi kynnys on ja sitä enemmän ihmisiä hakeutuu hoitoon. Jonotuslista ei mittaa taustalla olevaa sairautta, vaan se heijastaa itseään ruokkivaa sosiaalista prosessia.
Kolme neljästä on tyttöjä – ja tämä on uutta
Vastermanin analyysin huolestuttavin luku koskee sukupuolijakaumaa. Vuosina 2012–2018 tyttöjen ilmoittautumisten määrä kasvoi 1 074 prosenttia. Pojilla kasvu oli 493 prosenttia. Vuonna 2018 kaikista nuoruusikäisistä ilmoittautujista 75 prosenttia oli biologisesti naispuolisia. Vielä noin vuoteen 2010 asti alaikäiset ilmoittautujat olivat pääosin poikia. Kahdeksassa vuodessa tilanne kääntyi täysin. Mikään biologinen tila ei muutu näin. Sosiaalinen identiteetti sen sijaan voi muuttua, erityisesti kun se leviää alustoilla, joilla teinitytöt ovat vahvasti läsnä – Tumblrissa, Instagramissa ja TikTokissa. Sama vinoutunut jakauma näkyy myös transsukupuolisiksi tai sukupuolivähemmistöön kuuluviksi itsensä määritteleviä nuoria koskevissa luvuissa.
Kansainvälinen rinnakkaisilmiö
Vasterman vertaa Alankomaiden lukuja Yhdistyneen kuningaskunnan ja Kanadan lukuihin. Englannissa Tavistock-klinikalle tehtyjen lähetteiden määrä kasvoi vuosina 2009–2019 yli 4 000 prosenttia – ja sielläkin sukupuolijakauma kääntyi pääosin pojista pääosin tytöiksi. Sama kuvio näkyy Kanadassa. Kolme pitkälle kehittynyttä länsimaata, sama aikajana ja sama demografinen muutos. Synnynnäinen häiriö ei noudata kulttuurirajoja, mutta se ei myöskään aiheuta samanaikaisia räjähdysmäisiä kasvuja tietyssä alaryhmässä. Sosiaalikulttuurinen ilmiö voi tehdä niin.
Mitä luvut eivät kerro
Alankomaiden viralliset tilastot eivät kerro, kuinka moni hoidetuista nuorista myöhemmin peruu transition. Ne eivät kerro, kuinka suuri osuus kärsii jatkuvasta dysforiasta ja kuinka moni luopuu identiteetistä. Ne eivät kerro, mitä liitännäissairauksia – autismikirjon häiriöitä, syömishäiriöitä, masennusta tai traumoja – oli olemassa ennen hoitoon hakeutumista. Ne eivät kerro, kuinka moni nuori saa murrosiän estäjiä ja kuinka monen diagnostisen käynnin jälkeen. Kaikkiin näihin kysymyksiin liittyvä alankomaalainen tutkimus puuttuu. Myöhemmässä uutisessa kerrotaan, että yli neljä viidestä Amsterdam UMC:hen lähetetystä nuoresta aloitti lääketieteellisen hoitopolun. Saatavilla on kuitenkin kasvukäyrä. Eikä tämä käyrä ole lääketieteellinen kuva, vaan sosiologinen kuva.
Miksi luvuilla on merkitystä
Vasterman on mediasosiologi, ei lääkäri. Hänellä ei ole intressiä hoitotuloksiin. Hänellä on kuitenkin ammattilaisen näkökulma siihen, miten luvut ohjaavat julkista keskustelua. Hänen mukaansa Alankomaiden sukupuoliterveydenhuolto esittää luvut kehyksessä, joka ei jätä tilaa ilmeisimmälle tulkinnalle. Kymmenen vuoden aikana tapahtunutta 1 728 prosentin kasvua selitetään väitteillä kuten ”ihmiset uskaltavat vihdoin hakeutua hoitoon”, ”stigmatisoinnin väheneminen toimii” ja ”tarvitsemme lisää kapasiteettia”. Vaihtoehtoista tulkintaa – että diagnostinen aita on kaatunut ja sen sisällä on päässyt kehittymään villitys – ei alankomaalaisessa ammattikirjallisuudessa tutkita vakavasti. Vastermanin ansio on siinä, että hän tuo tämän vaihtoehtoisen tulkinnan jälleen keskusteluun ja käyttää todisteena Alankomaiden hoitolaitosten omia lukuja.