Vasterman: radikaalifeministit näkevät translain uhkana naisille
Peter Vasterman viittaa Menno Sedeen NRC-lehdessä julkaistuun artikkeliin, jossa sukupuolikriittiset feministit — translakia ajavan leirin ”radikaaleiksi” leimaamat — selittävät, miksi sukupuoli-identiteettiin perustuva ilmoitusmenettely heikentää naisten vaikeuksin saavutettuja suojattuja tiloja.
Murtolinjaa ei voi enää peittää
Syyskuun 11. päivänä 2022 NRC Handelsblad julkaisi Menno Sedeen reportaasin feministiryhmästä, joka vastustaa translain suunniteltua muutosta. Vasterman tarttui aiheeseen, koska artikkeli toi ensimmäistä kertaa alankomaalaisessa laatumediassa esiin ryhmän, joka oli vuosien ajan työnnetty marginaaliin: naiset, jotka eivät hyväksy sukupuolirajan poistamista lainsäädännöstä. Rutte IV:n hallitus haluaa muuttaa lakia niin, että oikeuteen meneminen ja asiantuntijalausunto poistetaan. Tällöin kunnalle tehty ilmoitus riittäisi sukupuolen viralliseen vaihtamiseen. ”Lainmuutoksen myötä sukupuolen virallisesta vaihtamisesta tulee helpompaa”, Sedee ja Vasterman tiivistävät asian ytimen. Lakiesitys peruttiin vuonna 2025; katso peruttu sukupuoli-identifikaatiota koskeva lakiesitys.
”Kaikkein suurin uhka naisille”
NRC:n artikkelissa esiintyvät feministit eivät ole merkityksetön ryhmä. Heihin kuuluu juristeja, entisiä turvakotien johtajia, urheiluvalmentajia ja historioitsijoita, jotka ovat rakentaneet asemansa vuosikymmenten aikana. NRC:n esittämä analyysi kuuluu näin: ”Sukupuolikriittiset feministit näkevät tässä kaikkein suurimman uhan naisille.” Kyse ei ole yleisöä varten tehdystä retorisesta liioittelusta, vaan perustellusta väitteestä. Jos sukupuoli määräytyy yksinomaan itseidentifikaation perusteella, oikeudellinen ”naisen” kategoria suojattuna ryhmänä katoaa. Kiintiöt, tilastot, terveystutkimus, väkivaltaa kokeneiden naisten turvakodit, naisten urheilu, naisvankilat ja kohdennettu tasa-arvopolitiikka — kaikki, minkä toinen feministinen aalto saavutti kahdeksankymmenen vuoden aikana, perustuu mitattavissa olevaan ja selkeästi rajattuun kategoriaan. Jos tämä kategoria avataan itse ilmoitetulle identiteetille, perusta romahtaa.
Yksi oikeustaistelu toisen päälle
NRC:n artikkelissa kuullaan myös vastapuolen näkemys: muutos tapahtuu ”transliikkeen raivoksi”. Ei siksi, että transjärjestöt vastustaisivat menettelyn yksinkertaistamista — juuri sitä ne haluavat — vaan siksi, että ne leimaavat kaikki kysymykset ristiriitaisista oikeuksista transfobiaksi. Vasterman huomauttaa, että juuri tämä mekanismi on johtanut muissa länsimaissa oikeusjuttuihin, klinikoiden sulkemisiin ja poliittisiin katastrofeihin: oikeuskehykseen, joka esittäytyy vapauden puhtaana laajentamisena, vaikka se käytännössä rajoittaa toisen ryhmän — biologisten naisten — oikeuksia. NRC:n artikkeli tuo tämän ristiriidan ensimmäistä kertaa selkeästi esiin vakiintuneessa alankomaalaisessa mediassa.
Mitä muutos käytännössä tekee
Nykyinen translaki (vuodesta 2014) edellyttää psykologin tai lääkärin antamaa asiantuntijalausuntoa. Muutos poistaisi tämän vaatimuksen. Vasterman huomauttaa muissa analyyseissään, että poistamisen perustana oleva arviointi on metodologisesti heikko — kolme haastateltua psykologia, neljä kyselyä, joiden otokset ovat epäselviä, ja yksi kysely, johon osallistui yhdeksän henkilöä. Parlamenttia neuvotaan tämän perusteella poistamaan kynnys, joka toimii käytännössä: lähes kolme neljäsosaa kuntien virkamiehistä kokee lausunnon estävän petoksia ja hätiköityjä muutoksia. Jos lausunto poistetaan, jäljelle jää avoin itseidentifikaatiojärjestelmä, joka on jokaisessa sitä soveltaneessa maassa johtanut viiden vuoden kuluessa naisten suojattuja tiloja koskeviin oikeusjuttuihin.
Miksi kyse ei ole ”pienestä lakimuutoksesta”
Alankomaiden poliittinen eliitti on esittänyt muutosta vuosien ajan teknisenä hienosäätönä. Se, että siitä tuli julkisesti kiistanalainen vasta vuonna 2022, on Vastermanin mukaan oire Alankomaiden median sokeudesta tämän asian suhteen. Yhdistyneessä kuningaskunnassa vastaava ehdotus — Skotlannin Gender Recognition Act -lain uudistus — johti poliittiseen kriisiin, Nicola Sturgeonin eroon ja lopulta Westminsterin estoon. Espanjassa naisten rikoksiin liittyvissä tilastoissa tapahtui perustavanlaatuinen muutos sen jälkeen, kun itseidentifikaatiolaki tuli voimaan. Englanninkielisessä maailmassa naisia, jotka tuovat esiin nämä seuraukset — tunnetuimpana esimerkkinä JK Rowling — demonisoidaan järjestelmällisesti kampanjoissa. Sama dynamiikka uhkaa levitä Alankomaihin.
”Radikaali”-leima
Yksi NRC:n artikkelin terävimmistä piirteistä on sen oma kehystys. Naisia, jotka tuovat esiin konkreettisia seurauksia naisten suojatuille tiloille, ei kuvata huolestuneiksi, kriittisiksi tai juridisesti perehtyneiksi. Heihin liitetään ”radikaalin” leima — nimitys, joka on vuosien ajan yhdistetty terrorismiin, ekstremismiin ja irrationaalisuuteen. Vasterman huomauttaa, että tästä on tullut valtamedian vakiintunut kehys naisille, jotka kyseenalaistavat itseidentifikaatio-opin. Sanavalinta ei ole yksityiskohta: se määrittää, pitääkö lukija näiden naisten ääntä oikeutettuna vai uhkana. Sitä, miten sanavalinnat ja lähteiden valinta ohjaavat kuvaa sukupuolikeskustelussa, käsitellään sivustolla gendermedia.nl. Se, että NRC antaa ainakin näille äänille puheenvuoron, on myönteistä. Se, että he kantavat edelleen delegitimoivaa leimaa, on juuri se, mitä feministit vastustavat.
Mistä tässä on kyse
Translaki ei ole ainoa paikka, jossa tämä murtolinja kulkee, mutta se on konkreettisin. Joka hyväksyy sukupuolen samaistamisen itse ilmoitettuun identiteettiin, hyväksyy sen, että biologisesti miehen keho kuuluu naisten turvakotiin, naisvankilaan, naisten pukuhuoneeseen tai naisten urheilukilpailuun heti, kun henkilö merkitsee tämän vaihtoehdon. Se, että sukupuolikriittiset feministit kutsuvat tätä ”kaikkein suurimmaksi uhaksi”, ei ole hysteriaa. Se on seurausten läpikäyntiä. Vasterman antaa analyysissään heille sen tunnustuksen, jonka useimmat toimitukset heiltä epäävät: heidät otetaan vakavasti heidän sisältönsä, ei heidän kehykseen sopivuutensa perusteella.