Tuomari viimeisenä koetinkivenä – ja suuntaviivat kulissina

Transsukupuolisten terveydenhuoltoa koskevassa poliittisessa keskustelussa yksi termi toistuu yhä uudelleen: lääketieteellis-eettinen. Kansanedustajat puhuvat siitä, terveydenhuollon johtajat vetoavat siihen ja komiteoita nimetään sen mukaan. Mutta se, mikä lääketieteellis-eettinen ydin tarkalleen ottaen on – kuka kärsii vahinkoa, miten vahinko syntyy ja kuka siitä on vastuussa – jää huomattavan epäselväksi. Keskustelu kiertää sanojen ympärillä koskematta itse sisältöön.

Suuntaviivat huolellisuuden mittapuuna

Alankomaiden lääketieteellisessä oikeudessa pätee yksinkertainen periaate: terveydenhuollon ammattilainen toimii huolellisesti, jos hän noudattaa voimassa olevaa ammatillista standardia. Tämä standardi määräytyy suuntaviivojen perusteella – tässä tapauksessa Dutch Protocolin, WPATHin Standards of Caren sekä ammatillisten yhdistysten suuntaviivojen. Psykiatri, endokrinologi tai kirurgi, joka toimii näiden suuntaviivojen mukaisesti, on juridisesti tehnyt sen, mitä häneltä on voitu odottaa.

Se kuulostaa rauhoittavalta. Tosiasiassa asia on päinvastoin. Sillä ongelma ovat juuri suuntaviivat. Cass Review (2024) päätyi siihen, että tieteellinen näyttö murrosiän salpaajista ja alaikäisille annettavista sukupuolenkorjaavista hormoneista on ”huomattavan heikkoa”. Ruotsi, Suomi ja Norja päätyivät samaan johtopäätökseen ja tarkistivat linjauksiaan. Suuntaviivat, joita alankomaalaiset terveydenhuollon ammattilaiset noudattavat, eivät ole vankan näytön tulosta – ne ovat seurausta konsensuksesta alalla, joka ei vuosikausiin käytännössä alistanut itseään ulkopuoliselle arvioinnille.

Oikeussalin paradoksi

Kuvitellaan, että viiden vuoden kuluttua käynnistyy joukko oikeusjuttuja. Nuoret aikuiset, joita hoidettiin teini-ikäisinä, väittävät, että hoito oli vastuutonta. Että heidän epäilyksiään ei otettu vakavasti. Että vaihtoehdoista ei keskusteltu. Että peruuttamattomia toimenpiteitä tehtiin, vaikka tieteellinen perusta puuttui.

Tuomari arvioi asian. Minkä perusteella? Hoidon ajankohtana voimassa olleen ammatillisen standardin perusteella. Ja tämä standardi oli: Dutch Protocol, WPATH ja ammatillisen yhdistyksen suuntaviivat. Terveydenhuollon ammattilainen noudatti kyseistä suuntaviivaa. Tuomari toteaa: toimittu voimassa olleen standardin mukaisesti. Ei korvausvastuuta.

Vahingon mahdollistanut suuntaviiva toimii samalla vapauttavana perusteena sille, joka vahingon aiheutti. Niin vääristyneeltä kuin se kuulostaakin – juridisesti se on pätevää.

Mitä tämä merkitsee politiikalle

Kansanedustajat, jotka puhuvat ”lääketieteellis-eettisestä” näkökulmasta nimeämättä tätä mekanismia, eivät tavoita asian ydintä. Kysymys ei ole siitä, onko transsukupuolisten terveydenhuolto abstraktisti eettistä. Kysymys on siitä, kestävätkö ne suuntaviivat, joihin terveydenhuollon ammattilaiset vetoavat, kriittisen tarkastelun – ja onko politiikka valmis sanomaan tämän ääneen, vaikka se tarkoittaisi, että nykyinen standardi on riittämätön.

Niin kauan kuin suuntaviivoja ei kyseenalaisteta, terveydenhuollon ammattilaista ei kyseenalaisteta. Ja niin kauan kuin terveydenhuollon ammattilaista ei kyseenalaisteta, vahinkoa kärsinyt potilas jää ulkopuolelle – juridisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti.

Skandaali, joka jää vaille nimeä

Skandaali ei ole siinä, että terveydenhuollon ammattilaiset rikkoivat sääntöjä. Skandaali on siinä, että säännöt itsessään olivat puutteellisia, että kansainväliset arvioinnit olivat osoittaneet tämän jo vuosien ajan ja että politiikka tietää tämän mutta ei uskalla puuttua suuntaviivoihin, koska se merkitsisi sitä, että hoitoa on vuosikausia annettu riittämättömästi perustellulta pohjalta.

Tämä ei ole abstrakti lääketieteellis-eettinen kysymys. Kyse on konkreettisesta juridisesta ja poliittisesta ongelmasta, jolla on konkreettisia uhreja. Tuomari joutuu lopulta käsittelemään asiaa. Kysymys on siitä, voiko politiikka silloin vielä väittää, ettei se nähnyt tätä tulevan.