Ensimmäiset hoidon standardit; Johns Hopkins lopettaa leikkaukset

Vuosi 1979 toi esiin kaksi vastakkaista kehityskulkua. Eri maiden hoitoalan ammattilaiset perustivat ammatillisen yhdistyksen ja määrittelivät ensimmäistä kertaa, millaisten vaatimusten hoidon tuli täyttää. Samaan aikaan klinikka, jossa hoidot oli aloitettu Yhdysvalloissa, lopetti leikkausten tekemisen.

Ensimmäiset hoidon standardit

Helmikuussa 1979 San Diegossa järjestetyn kansainvälisen symposiumin osallistujat hyväksyivät ensimmäiset hoidon standardit (Standards of Care). Niiden laatijat yhdistyivät Harry Benjamin International Gender Dysphoria Associationiksi, joka nimettiin Harry Benjaminin mukaan. Ohjeissa asetettiin ehtoja hormonihoidoille ja leikkauksille, kuten käyttäytymistieteilijöiden lausunnot ja ajanjakso, jonka aikana potilas eli jo toivomassaan roolissa. Vuotta myöhemmin transseksuaalisuus sai paikan psykiatristen diagnoosien käsikirjassa; ks. vuoden 1980 DSM-III.

Meyerin ja Reterin tutkimus

Elokuussa 1979 Johns Hopkinsin psykiatri Jon Meyer ja Donna Reter julkaisivat 50 potilasta koskeneen seurantatutkimuksen. He vertasivat leikkauksessa käyneitä potilaisiin, joille ei ollut tehty leikkausta. Heidän johtopäätöksensä oli, ettei leikkauksesta ollut osoitettavissa olevaa hyötyä yhteiskunnalliselle toimintakyvylle.

Baltimoren klinikan loppu

Pian tämän jälkeen Johns Hopkins lopetti sukupuolenkorjausleikkaukset. Psykiatrian osaston johtaja Paul McHugh vastusti hoitoa jyrkästi. Tutkimus sai paljon kritiikkiä muun muassa siitä, miten toimintakykyä oli mitattu. Myös muut yhdysvaltalaiset yliopistoklinikat lopettivat toimintansa seuraavina vuosina, ja hoito siirtyi yksityisvastaanotoille. Johns Hopkins aloitti hoidot uudelleen vasta vuonna 2017.

Lääkäri portinvartijana

Ensimmäiset hoidon standardit perustuivat malliin, jota alettiin myöhemmin kutsua portinvartijamalliksi. Potilas ei voinut itse päättää hoidosta, vaan psykologin tai psykiatrin oli todettava hoidon olevan aiheellinen ja annettava siitä kirjallinen lausunto. Leikkausta varten tarvittiin kaksi tällaista lausuntoa. Laatijat halusivat näin suojella potilaita hätiköidyiltä, peruuttamattomilta toimenpiteiltä ja lääkäreitä korvausvastuulta aikana, jolloin hoito oli vielä kiistanalaista.

Myöhemmät versiot

Ohjeistoa on sittemmin uudistettu seitsemän kertaa. Uudet versiot julkaistiin peräkkäin vuosina 1980, 1981 ja 1990 ja myöhemmin vuosina 1998, 2001, 2011 ja 2022. Jokaisessa versiossa ehtoja väljennettiin. Vuoden 2011 versiossa 7 poistettiin vaatimus siitä, että henkilön oli ensin elettävä toivomassaan roolissa tietyn ajanjakson ajan ennen hormonien määräämistä, ja potilaan omalle valinnalle annettiin enemmän painoarvoa. Versio 7 sisälsi ensimmäistä kertaa myös laajat suositukset murrosiän jarruttajista nuorille.

Tutkimusta koskeva keskustelu

Meyerin ja Reterin tutkimus on edelleen kiistanalainen. Tutkijat mittasivat toimintakykyä pisteasteikolla, jossa huomioitiin muun muassa työ, ihmissuhteet, kontaktit oikeusjärjestelmään ja psykiatrinen hoito. Kriitikoiden mukaan tällainen asteikko kertoo vain vähän siitä, olivatko potilaat itse tyytyväisiä, ja vertailuryhmät eivät olleet keskenään tasavertaisia. Muut tuon ajan tutkimukset osoittivat, ettei useimmilla leikkauksessa käyneillä potilailla ollut katumusta. McHugh jatkoi hoidon vastustamista ja kuvasi sitä myöhemmin mielenterveyden häiriöön myötävaikuttamiseksi sen hoitamisen sijaan. Sekä hoidon puolustajat että vastustajat viittaavat edelleen Johns Hopkinsin vaiheisiin esimerkkinä.

Merkitys

Yhdistyksen nimi on ollut vuodesta 2007 lähtien WPATH, ja sen ohjeistosta on tullut maailmanlaajuinen mittapuu; ks. hoidon standardien versio 8. Meyerin ja Reterin esittämä kysymys siitä, parantaako hoito todistettavasti potilaiden elämää, on yli 40 vuotta myöhemmin jälleen keskustelun keskiössä.