Etusivu › Yhteiskunta › Transihmiset historiassa

Transihmiset historiassa

Nykyisessä sukupuolikeskustelussa väitetään usein, että ”transihmisiä on ollut aina” ja että nykyisillä kategorioilla, kuten ”transnainen” tai ”muunsukupuolinen”, olisi vuosisatojen mittaisia historiallisia edeltäjiä. Tämä käsitys on suurelta osin jälkikäteinen konstruktio. Ihmisiä, jotka eivät sopineet aikansa sukupuolinormeihin, on toki aina ollut — mutta näiden historiallisten henkilöiden ja modernin transidentiteetin välinen yhteys on paljon löyhempi kuin usein annetaan ymmärtää.

Jälkikäteen annettujen leimojen ongelma

Moderni käsite ”transsukupuolinen” on peräisin 1900-luvun jälkipuoliskolta, ja se rakentuu erityisten lääketieteellisten, juridisten ja psykologisten käsitysten varaan, joita aiempina aikakausina ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Kun historioitsijat tai aktivistit leimaavat antiikin, keskiajan tai varhaismodernin ajan henkilöitä jälkikäteen ”transsukupuolisiksi”, he projisoivat oman aikansa viitekehyksen ihmisiin, jotka eivät olisi koskaan ymmärtäneet itseään tällä tavoin. Se on anakronismia, joka vääristää historiaa ja alistaa sen nykyajan poliittiselle agendalle.

Miehinä eläneet naiset: useampi kuin yksi selitys

Vuosisatojen kuluessa on dokumentoitu lukuisia tapauksia naisista, jotka pukeutuivat miehiksi ja elivät sellaisina — joskus vuosikymmenten ajan. Suurella osalla tähän oli käytännöllisiä syitä: pääsy ammatteihin, asepalvelukseen tai matkustamaan sekä turvallisuus maailmassa, jossa naiset olivat juridisesti ja taloudellisesti alisteisessa asemassa. Nykyaktivismissa Jeanne d’Arc’n, Catalina de Erauson tai englantilaisen sotilaan Hannah Snellin kaltaisia naisia väitetään toisinaan ”transmiehiksi”; heidän lähteistä ilmenevä oma käsityksensä itsestään on todellisuudessa paljon varovaisempi ja käytännöllisempi.

Joillakin saattoi mahdollisesti olla jotain sellaista, jota kutsuisimme nykyään sukupuolidysforiaksi. Enemmistöä on kuitenkin parempi ymmärtää naisina, jotka kiersivät aikansa rajoituksia, ei ihmisinä, joilla oli sisäinen vastakkaisen sukupuolen identiteetti. Hyvässä historiankirjoituksessa tämä ero on syytä säilyttää.

Naisina eläneet miehet

Tapaukset, joissa miehet esiintyivät pysyvästi naisina, ovat historiassa harvinaisempia, ja niihin liittyy usein uskonnollinen, seremoniallinen tai teatraalinen konteksti. Rooman keisari Elagabalusta väitetään toisinaan ”transihmiseksi” muutaman aikalaisensa jälkeen eläneen Cassius Dion lauseen perusteella — kyseessä on epäluotettava lähde, joka on kirjoitettu nimenomaisena tarkoituksena mustamaalata keisaria. Modernin identiteetin johtaminen tästä on lähdekriittisesti ongelmallista.

Länsimaiden ulkopuoliset ”kolmannen sukupuolen” kategoriat

Etelä-Aasian hijrat, Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinteiden two-spirit -henkilöt ja Indonesian bugis-kansan bissut nostetaan länsimaisessa keskustelussa esiin historiallisena todisteena ”muunsukupuolisista” identiteeteistä. Tämä on harhaanjohtavaa useista syistä:

• kyse on usein erityisistä, usein rituaalisista tai marginalisoiduista sosiaalisista rooleista, ei vapaasti valituista identiteeteistä;
• useimmissa tapauksissa kyse on biologisista miehistä, jotka omaksuvat tietyn roolin, ei spektristä, johon kuka tahansa voi itse sijoittua;
• termi ”two-spirit” on itsessään 1900-luvun lopulla syntynyt yleispan-intiaaninen keksintö (1990), ei vuosisatoja vanha käsite;
• monien näiden ryhmien sosiaalinen todellisuus — köyhyys, prostituutio ja marginalisaatio — jätetään länsimaisessa keskustelussa romantisoiden sivuun.

Katso myös Two-spirit ja Sukupuoli muissa kulttuureissa.

1900-luku: lääketieteellisen mallin nousu

Vasta 1900-luvulla syntyivät lääketieteellinen infrastruktuuri ja käsitteelliset kategoriat, joista moderni käsitys transsukupuolisuudesta kehittyi. Lili Elbe (1930-luvulla) ja Christine Jorgensen (1952) olivat varhaisia julkisuudessa tunnettuja tapauksia. Tässäkin on syytä olla varovainen: Lili Elbe kuoli pian kokeellisten leikkausten jälkeen, ja hänen tarinaansa romantisoitiin voimakkaasti myöhemmissä fiktiivisissä tulkinnoissa, kuten elokuvassa The Danish Girl. Varhaiset lääketieteelliset tulokset olivat usein dramaattisia.

Alankomaissa Amsterdamin UMC:llä oli 1970-luvulta lähtien keskeinen rooli sen kehittämisessä, mikä myöhemmin tunnettiin nimellä Dutch Protocol — lähestymistapa, jota pidettiin pitkään kansainvälisesti standardina mutta jonka menetelmällisiä ja eettisiä puutteita arvioidaan nykyään kriittisesti uudelleen.

Lähihistoria ja uudelleenarviointi

1990-luvulta lähtien transihmisten näkyvyys kasvoi. Samalla vuodesta 2010 lähtien nuorten, erityisesti tyttöjen, transidentifikaatioissa on havaittu ennennäkemätön kasvu — ilmiö, jolla ei ole historiallista ennakkotapausta ja joka on erillinen klassisesta, pitkäaikaisesta dysforiasta kärsivien aikuisten pienestä joukosta. Nykyinen kansainvälinen uudelleensuuntautuminen (Cass Review, SBU, COHERE) on korjaus ajanjaksoon, jolloin affirmatiivista mallia sovellettiin laajemmin kuin näyttö oikeutti.

Lähdekriittinen historiankirjoitus

Historia sisältää todellisia kertomuksia ihmisistä, jotka eivät sopineet aikansa sukupuolinormeihin. Nämä kertomukset ansaitsevat vakavaa huomiota — mutta lähteitä kunnioittaen ja ilman jälkikäteistä ylitulkintaa. On väärinkäsitys rinnastaa kaikki historialliset sukupuolivariaatiot moderniin transidentiteettiin. Hyvä historiankirjoitus tekee eroja; aktivismi tasapäistää. Tässä yhteydessä tämä ero on syytä säilyttää.